Ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämiseksi on ihmiskunnan saatava aikaan käsittämättömän nopeasti valtavat investoinnit vähä-, nolla- ja miinuspäästöisiin laitteisiin ja laitoksiin, jotka korvaavat nykyiset, liikaa ympäristöä rasittavat vastineensa. Yksi EU:n keskeisistä työkaluista markkinoiden ohjaamiseksi kohti tätä tavoitetta on taksonomia-asetus.
Taksonomia-asetus on noussut viime vuosina useita kertoja otsikoihin, viimeksi eilen parlamentin äänestettyä maakaasun ja ydinvoiman asemasta. Kaikki tietävät, että maakaasun polttaminen tuottaa paljon co2-päästöjä. Miten ihmeessä on mahdollista, että parlamentti äänesti maakaasun mukaan samalle vihreälle listalle päästöttömien ja uusiutuvien energianlähteiden kanssa?
Palaan kysymykseen hetken päästä. Tiivistetään vielä ensin, mistä taksonomiassa on kyse.
Mitä EU-taksonomia tarkoittaa?
Taksonomia määrittelee, millainen liiketoiminta edistää EU:n ilmastotavoitteita. Käytännössä määrätyt ehdot täyttämällä taksonomian piiriin kuuluva liiketoiminta voi siis saada markkinoiden silmissä ”vihreän leiman”, jolloin yritys pääsee hyötymään esim. edullisemmista rahoitusehdoista.
Ensinnäkin taksonomia perustuu toimialakoodeihin, eli listaan liiketoiminnoista, joilla on ylipäänsä mahdollisuus tuottaa riittävän suuri positiivinen vaikutus ilmastonmuutoksen torjuntaan. Jos liiketoiminta on listalla, se on taksonomiakelpoinen (eng. taxonomy-eligible).
On erittäin tärkeä ymmärtää, että tälle listalle pääseminen, taksonomiakelpoisuus, ei ole sama kuin että toiminta olisi vihreää. Vihreän leiman saamiseksi, eli ollakseen taksonomianmukainen (eng. taxonomy-aligned), on myös täytettävä kyseiselle liiketoiminnalle asetetut vaatimukset (”tekniset arviointikriteerit”).
On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksiselitteinen määrittelyjärjestelmä auttaa talouden toimijoita hahmottamaan, mihin on jatkossa ok investoida ja mihin ei. Vaikeampi kysymys on, mikä sitten on ok?
“Siirtymätoiminto” – lupa saastuttaa vihreällä rahalla?
Poliittisesti ja juridisesti maakaasun sisällyttäminen taksonomia-asetukseen on mahdollista, koska asetuksessa on määritelty, että sen alle voidaan sisällyttää myös sellaisia toimintoja, joille ”ei ole teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia vähähiilisiä vaihtoehtoja” (asetuksen 10 artikla 2 kohta). Toisin sanoen siis toimintoja, jotka saastuttavat. Näitä kutsutaan asetuksessa ”siirtymätoiminnoiksi”. Mistä on kyse ja miksi näin?
Yksi tapa ajatella hiilipäästöjen vähentämistä budjetin tai kiintiön kautta. Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on määritellyt, että pysyäksemme 1,5 asteen rajan alla saamme tuottaa enää maksimissaan 400 miljardia tonnia co2-päästöjä. Nykytahdilla ihmiskunta tuottaa noin 40 mrd. tonnia päästöjä vuodessa, eli 10 vuodessa olemme käyttäneet koko budjetin.
Olisi tietenkin parasta, että kaikki päästöt loppuisivat heti. Hieman käytännön ongelmia tulee vastaan siinä, että päästöjen totaalinen lopettaminen heti voisi monelle tarkoittaa esim. sähköpulaa tai lämmön riittämättömyyttä talvella. Korvaavien energiajärjestelmien ja -laitosten pystyttäminen vaatii nimittäin aikaa, eikä riittävän suuren skaalan ratkaisuja sähkön- ja lämmöntuotantoon ole välttämättä kaikkialle ja kaikkiin tarpeisiin vielä tarjolla – tai vaikka teknisesti jokin ratkaisu olisi tarjolla, sen toimeenpano nykyisin taloudellisin reunaehdoin voi olla alan toimijoille vielä mahdottoman suuri.
Huom. edellä mainitusta on ihan validia erimielisyyttä – voidaan argumentoida, että fossiilisten tilalle tulisi silti pystyttää vain nollapäästöisiä järjestelmiä melkeinpä kustannuksista riippumatta, koska lyhyen aikavälin korkeatkin kustannukset vähentävät merkittävästi pitkän aikavälin tuhoja; ja/tai ihmisten olisi joka tapauksessa pärjättävä vähemmällä energialla.
Jos teknis-taloudellinen ongelma hyväksytään, joissain tapauksissa tehokkain tapa hidastaa hiilibudjetin käyttöä voi siis olla se, että aletaan heti korvata nykyisiä suuripäästöisiä toimintoja nykyistä vähäpäästöisemmillä ratkaisuilla, jotka eivät sido liikaa pääomia tai hidasta uusiutuvien käyttöönottoa. Tästä on kyse ”siirtymätoiminnoissa”.
Taksonomianmukainen maakaasu vs. muu energiantuotanto
Maakaasu sisällytettiin taksonomiaan siirtymätoimintona, kohtuullisen tiukoin ehdoin. Saadakseen vihreän leiman maakaasulaitoksen tulisi joko (1) päästä alle 100 grammaan hiilidioksidia vastaavaa päästöä per tuotettu kilowattitunti (g CO2e/kWh). Nykyinen talvimaakaasun päästöarvo Saksassa on 201 g CO2e/kWh eli yli kaksinkertainen verrattuna tähän (1) vaihtoehdon vaatimukseen (lähde: Saksan ympäristöviraston raportti v. 2016). Omaan korvaan tämä vaatimus kuulostaa jopa kohtuullisen tiukalta.
Hieman vaikeammin hyväksyttävä on vaihtoehto (2): Maakaasulaitos voi saada vihreän leiman myös, jos uusiutuvia ei ole saatavilla, jos se saa rakennusluvan ennen vuotta 2030, ja sen päästöt alittavat Euroopan keskimääräisen energiantuotannon päästön (270 g CO2e/kWh, sähköntuotannossa raja ja yksikkö on eri, eli 550 kg CO2e/kW). Tällöin laitoshankkeen on kuitenkin täytettävä myös useita muita kriteereitä, esim. laitos korvaa samansuuruisen fossiilisia polttavan laitoksen, ja laitos varmistaa siirtymisen uusiutuvaan tai matalahiiliseen kaasuun 2035 mennessä.
Vaikka vaihtoehto (2) ei tunnu kovin kunnianhimoiselta, on toisaalta huomioitava, että Saksassa paljon käytetyn ruskohiilen päästöarvo on peräti 356 g CO2e/kWh (ibid.). Ideana on siis se, että maakaasuvoimaprojektista voi saada taksonomianmukaisen, ja siten sille voi tilapäisesti saada vihreää rahoitusta, jos samalla sulkee jotain enemmän saastuttavaa. Näinkin päästöt toki vähenevät ainakin jonkin verran.
Debatti jatkuu ja taksonomia tiukentuu
Kiistanalaiseksi jää, vähenevätkö päästöt maakaasua hyödyntämällä riittävän paljon tai nopeasti, tai syrjäyttääkö hyvistä aikeista huolimatta maakaasu esim. uusiutuvia vaihtoehtoja – nämä lienevät pääsyyt sille, miksi hieman yli puolet mepeistä äänesti maakaasun sisällyttämistä vastaan (mikä ei ollut kuitenkaan riittävä määräenemmistö komission esityksen kaatamiseksi). Lisäksi osasyynä vastustukselle on ollut se, että tähän asti merkittävän osan kaasusta on toimittanut hyökkäyssotaa käyvä Venäjä.
Taksonomian haasteena on ja tulee olemaan se, että siirtymää vähähiilisempiin vaihtoehtoihin pitää vauhdittaa, mutta ei ole yksimielisyyttä siitä, kuinka toteuttamiskelpoisia nollapäästöiset vaihtoehdot ovat. Jos koko Euroopan energiatarpeisiin olisi tarjolla teknis-taloudellisesti kiistattoman hyvä nollapäästöinen vaihtoehto heti, olisi maakaasun sisällyttäminen taksonomiaan todella hölmöä. Kun EU-parlamentissa riittävän moni – varmasti myös lobbauksen vakuuttamina – ei nähnyt riittävän uskottavaa ja nopeasti skaalautuvaa ratkaisua olevan tarjolla, päätettiin, että myös kriteerit täyttävät maakaasuinvestoinnit voivat toistaiseksi saada ”vihreää” rahaa. Esim. WWF kuitenkin lupaa, ettei lepää ennen kuin taksonomia on “oikeasti vihreä”.
Taksonomia onkin lainsäädännöksi poikkeuksellisen dynaamista: siihen on sisäänkirjoitettu, että kriteerejä tarkastellaan säännöllisesti. Kun tulee uutta tietoa, ja kun ympäristötavoitteista luultavasti jäädään jälkeen, voivat eri taksonomiatoimintoja – myös maakaasua – koskevat kriteerit kiristyä nopeastikin.
Uskallan ennustaa, että näin tosiaan myös tapahtuu.